W.

Lupasin teille eilen kirjoittaa tänään katsastamastani W. – elokuvasta. Voin rehellisesti sanoa, että se oli yksi parhaista ikinä näkemistäni leffoista ja suosittelen sen katsomista kaikille.

Olen täällä aiemminkin ilmaissut olevani republikaanien ja Bushin kannattaja ja jo silloin se tuntui ärsyttävän joitain ihmisiä aika lailla. Joka tapauksessa, haluan rehellisesti kertoa mielipiteeni tälläkin kertaa.

Ymmärrän hyvin sen, minkä vuoksi ihmisillä on negatiivinen kuva Bushista ja sen vuoksi toivoisinkin mahdollisimman monen tutustuvan (vaikka sitten tämän elokuvan kautta) paremmin kyseiseen henkilöön. En ole ikinä ollut mikään Oliver Stonen tai hänen leffojensa ihailija, mutta tässä hän on onnistunut täydellisesti. Monet olettavat ja yleistävät, että politiikoista ei saa tehtyä muita, kuin tylsiä tai pitkästyttäviä elokuvia. Tämä leffa taatusti muuttaisi heidän käsitystään, vaikka tuskinpa noin mielenkiintoisesta ja mielipiteitä herättävästä henkilöstä tylsää kuvaa saisikaan aikaan.

W.:ssä on hienosti yhdistetty vanhat ja nykyiset tapahtumat, puhumattakaan vallan mainioista näyttelijäsuorituksista. Ainoa miinus tulee siitä, millaisena Condoleezza Rice esitetään. Mielestäni hänestä on valtiovierailuiden ja vastaavien kautta saanut aina hymyilevän ja aikaansaavan kuvan – ei voi verrata laisinkaan siihen hissukkamaiseen harmaaseen hiirulaiseen, jollaiseksi hänet on elokuvassa tehty. Josh Brolin taas sopii pääosaan hyvin eläytymiskykynsä vuoksi, ei niinkään ulkonäkönsä puolesta.

Elokuvan tietyt asiat tiedetään todeksi jo aiempien dokumenttien ja presidentin omienkin puheiden vuoksi, mutta tällä tavalla ne voivat jäädä paremmin ihmisten mieliin. Bush nuorempi on oikeassa elämässään varmasti paljonkin vahvempi ihminen, kuin mitä elokuvan perusteella voisi luulla. Ihminen, joka pystyy kunnialla jättämään taakseen seikkailut alkoholin, naisten ja muun sekoilun suhteen sekä pysymään jopa vaikeissa päätöksissään, on kiistämättä vahva. Enkä ole ikinä käsittänyt sitä, minkä vuoksi useimmat ihmiset syyttävät ainoastaan kyseistä presidenttiä kaikesta. Eiköhän siellä ole ollut useampia mokaajia niiden henkilöiden joukossa, joiden tehtävänä on ollut raportoida tiedoista ja asioista hänelle. Jotkin heistä ovat uskaltaneet kantaa oman vastuunsa – suurin osa tosin ei.

Ymmärrän hyvin myös sen, millaista on yrittää todistaa koko ajan toisille pystyvänsä itseä kiinnostaviin asioihin. Raskasta on varsinkin, kun oma lähipiiri ei usko sinun mahdollisuuksiisi joissain asioissa. Silloin ihminen, joka on vahva, kääntää ne tunteet vahvuudekseen ja käyttää niitä kannustimenaan. George Walker Bushin veljestä piti ennakkoluulojen mukaan tulla Yhdysvaltain presidentti ja hänen isänsä uskoi pääsevänsä toiselle kaudelle vuonna 1992. Veli Jeb ei päässyt ensimmäisissä vaaleissaan Floridassa kuvernööriksi, joka hidasti hänen matkaansa ja Bill Clinton voitti isä Bushin. Sen sijaan W. sai paikan maan presidenttinä ja löi vielä isänsä pääsemällä toiselle kaudelle. Mikäli hän todella halusi näpäyttää perhettään ja näyttää heille, kuinka pitkälle hän voi päästä, hän todella onnistui siinä – onneksi.

En ikinä kannata sotaa, koska eniten niissä kärsivät aina sivulliset ja syyttömät ihmiset. Ja se, jos jokin on väärin. Yritän vain painottaa sitä, että eivät nämä kaikki asiat ole vain yhden ihmisen syytä ja tuollainen asema edellyttää vaikeita päätöksiä.

Elokuva saa jopa siitä em. pikku miinuksesta huolimatta täydet viisi pistettä – perusteluna voi pitää sitäkin, että yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana en vilkaissut kertaakaan kelloa ja yllätyin, kun ”The End” ilmestyi valkokankaalle niin nopeasti :)

Mukavia elokuvahetkiä teillekin!

Teidän Jasmin